Näin sitä luulee kaikenlaista:
Kun matkustin elämäni ensimmäisen kerran Lontooseen, luulin että kaupungi olisi tehnyt vaikutuksen sen suuruudella. Mutta ei tehnyt. Buckinghamin Palatsi vaikutti nuhruiselta ja ns. hävisi maastoon.
Kun matkusti ensimmäisen kerran lähi-itään pelkäsin jonkun ampuvan koneemme alas taivaalta. Mutta ei, Kuwait, Dubai ja Qatar ovat kaikki herttaisia ja turvallisia matkakohteita.
Kun reissasin ensimmäisen kerran Los Angelesiin, olin aivan varma, että kirmaisin tunti tolkulla Walk of Fame-kadulla. Mutta ei, se tähdikäs katu tuli ohitettua viidessä minuutissa. LA tuntui leppoisalta hippikylältä, jossa ihmisten pinnallisuus ylitti jo komiikan rajat.
Kun koin Rooman ensimmäisen kerran, en saanut kicksejä Colosseumista.
Melkein yli puolet niistä kerroista kun näen jonkin maailmankuulun nähtävyyden koen fiiliksen “tässäkö tämä nyt muka oli?”-fiiliksen.

Kun matkustin elämäni ensimmäisen kerran Pietariin viikonloppuna, vasta silloin uskoin puheita sen suuruudesta, kauneudesta ja ennen kaikkea KULTTUURISTA.Pietarissa kaikki tuntui oikeasti todella ISOLTA ja vaikuttavalta. Kaupungin pääaukio on kymmenen kertaa Senaatintorin kokoinen. Pietarin yksi niistä sadoista upeista rakennuksista, Eremitaasi, on varmaan kaksikymmentä kertaa Ateneumin kokoinen. Pietari tuntui jättikokoiselta Helsingiltä. Ja voi pyhä sylvi kuinka kaunista arkkitehtuuria, mitä ei oltu pilattu nykyaikaisilla tai Enzo Gutzeit-tyyppisillä rakennuksilla.

Ja huvittavinta että Pietari oli pitkästä aikaa paikka, jossa pikkasen koin myös pelon tunnetta. Kun pimeys koitti, se koitti Pietariin isolla kädellä. Katuvaloja ei ollut joka kolkassa, mikä teki Pietarista iltaisin ja öisin (tuli vähän rilluteltua myös) todella aavemaisen… New Yorkissa olen tepastellut aamukolmen aikaan pitkin Sohoa, mutta Pietarissa ei olisi edes fanceimmällä alueilla tullut mieleenikään kävellä pitkin sen pimeitä katuja…